Niskasta kiinni

Olen sellainen päämäärätön juoksentelija. Yleensä päätän, millaisen lenkin juoksen, kun sidon lenkkareiden nauhoja lähtiessä kiinni ja tunnustelen sen hetken fiilistä. En ole myöskään kovin luova: liian lyhyet lenkit ovat mielestäni piilareiden tuhlausta, ja pitkiin on harvemmin aikaa joko töiden tai Oy Perhe Ab:n aikataulujen painaessa päälle. Hitaita juostessa tuntuu usein, että ihan koko maailma (viimeistä koiranulkoiluttajaa myöten) kiitää ohi, ja intervallitreeni vaan vaatii liikaa mietintää.  Joten, päädyn juoksentelemaan, viikosta toiseen, vuodesta toiseen, suunnilleen samanpituisen matkan, suunnilleen samaa vauhtia.

Nyt sitten syystä tai toisesta, mitta hiljattain täyttyi. Päätin antaa itselleni aikaisen joululahjan, kun totesin, että joku roti tähän hommaan pitäisi saada. Kun sitten lähetin Juoksuopiston Mikolle nähtäväksi parin viimeisen kuukauden treenilokin, sain paluupostissa varsin osuvan toteamuksen, että olen tyyppiesimerkki ”langattomasti” harjoittelevasta lapsiperheellisestä naisesta. Kun ruuhkavuosikuningattarelta puuttuu treeneistä punainen lanka ja harjoituksista suurin osa noudattaa monotonista ”tunti sykkeellä 160” -kaavaa, kehityksestä on turha haaveilla, piirikunnalliisten podium-paikoista puhumattakaan. 

Sovimme Mikon kanssa henkilökohtaisesta etävalmennuksesta, jossa saan joka viikolle räätälöidyn treeniohjelman, ja säännöllinen yhteydenpito tapahtuu puhelimen, sähköpostin tai Skypen välityksellä. Vaihtoehtona olisi tietenkin ollut vaikkapa joku Juoksuopiston nettivalmennuksista, mutta halusin pakettiin mukaan treenien lisäksi ”järjen äänen”. Tähän oli kolme syytä. Ensinnäkin, kun otetaan huomioon nelihenkisen perheen varsin dynaaminen arki, yksikään viikko ei ole samanlainen. On mahtavaa, kun joku muu miettii, mihin väliin mikäkin treeni sopii. Toiseksi, juoksun lisäksi tykkään esim. pelata tennistä ja käydä työkavereiden kanssa joogassa. On iso plussa, kun näitä juttuja integroidaan harjoitusohjelmaan mukaan. Kolmanneksi, minusta on mukavaa ja varsin tarpeellista analysoida ja sparrailla fiiliksiä myös jonkun muun kuin oman juoksuun hurahtaneen mielikuvituskaverinsa kanssa.

Nyt alkaa olla pari ensimmäistä viikkoa paketissa. Pakko myöntää, että henkinen kynnys nöyrtyä etenemään etanan lailla niin, että syke pysyy alle 140 oli alkuun melko korkea. Jouduin myös toteamaan, että etanavauhti edellyttää talvikelissä hieman erilaista pukeutumista, kuin se perinteinen tunti ”normi”vauhtia. Ja että ei riitä, jos sykemittaria katsoo vaan lenkin alussa ja lopussa. Ja että juoksua tukevasta voimaharjoittelusta on selkeästi liian kauan, kun liikkeistä suurimman osan joutuu etsimään youtubesta, jotta muistaa mistä olikaan kysymys. Mutta tämän(kin) kaiken huomioiden, treenien suunnittelun ulkoistaminen tuntuu ehkä vapauttavimmalta ajatukselta pitkään aikaan. Itse kun ei tarvitse tehdä muuta kuin kiskaista kengät jalkaan ja hoitaa päivän treeni kotiin. Ruuhkavuosikuningatar kiittää, ja jatkaa tyytyväisenä harjoituksia (ja niihin liittyvistä fiiliksistä ja mahdollisista tuloksista kirjoittamista)!