Pessimisti vai laiskiainen?

Eli ensimmäinen testijuoksu (10 km)

Kohta alkaa olla kuukausi ohjelmoituja juoksutreenejä takana. Fokus on ollut hiljaa juoksemissa, mikä on tottapuhuen haastavaa, mutta oikeastaan yllättävän mukavaa. Koska ensi kesänä ohjelmassa maastomatkoja on 14 km ja 42.5 km välillä (kerron kisasuunnitelmasta myöhemmin enemmän), niin juteltiin Juoksuopiston Mikon kanssa, että ensimmäiseksi testiksi sopisi paremmin kymppi kuin vitonen. 

Eli siis loskassa, tuulessa ja yksin – kymppi niin kovaa kuin pääsee. Totesin, että olosuhteet itsensä ylittämiselle eivät liene täysin optimaaliset, mutta Mikko lohdutti, että perusvauhti ei ole kauhean allerginen ulkoisille muuttujille, ja meitä kiinnostaa nyt ”pohjat”. Halusin kuitenkin poistaa yhden muuttujan kuvioista ja samalla sijoittaa omaan turvallisuuteen, ja päätin ostaa elämäni ensimmäiset nastat. Ei muuta kuin toinen nysistä (se nuorempi ja kärsimättömämpi, ikää 3.5 v) mukaan päätöksentekoa nopeuttamaan, ja auton nokka kohti Varuste.netiä. Arvottuani myyjän avustuksella noin puoli tuntia merkkiä, mallia ja kokoa valitsin Sarvan Xantet (vs. Xerot, koska Xanteissa on enemmän vaimennusta). Ja kerrankin kävi tuuri – kengät toimivat loistavasti heti ekasta lenkistä lähtien. 

Testin päätin juosta 1.1.2019, koska tiesin etteivät meidän perheen uudenvuoden bakkanaalit vaadi jälkikasvun osallistumisen vuoksi sen merkittävämpää toipumista seuraavana päivänä. Mutta se, mihin aikaan pääsen ovesta ulos riippuu harvoin itsestä, tai omasta parhaasta vireestä. Sitä mennään silloin kun sopiva hetki avautuu ruoanlaiton, luistelun, lasten jäsentenvälisten tuomaroinnin yms. lomaan. Nyt lähtö venyi iltakuuteen, ja minulla oli ollut aivan liikaa aikaa vakuuttaa itseni siitä, ettei juoksu kumminkaan kulje. Tai että lähden liian kovaa, ja joudun jättämään leikin kesken, ja juoksemaan sitten joku toinen päivä uudelleen. Eli siis tavalla tai toisella, pieleen se kumminkin menee. Mikä siinä onkin, että se yleensä rauhassa uinuva pessimisti herää aina torkuiltaan ennen testejä tai kisoja?

Epäilyistä huolimatta ei muuta kuin piikit viuhumaan. Alle vähän verryttelyä ja vauhdin nosto. Jaa että kymppi täysillä? Mitäköhän tästä tulee? Vauhtikestävyyden arviointi oli alkuun melkoinen mysteeri, kun edellisestä nopeammasta vedosta on kuin varkain päässyt vierähtämään hetki. Kilsa kerrallaan jolpin menemään pimeässä, nilkat loskasta märkinä. Mutta. Nastat toimivat loistavasti. Hengitys kulki ihan jees. Vauhtikin tuntui hyvältä. Kuuntelin Miika Nousiaisen Maaninkavaaraa, ja naureskelin ajoittain ääneen Martti Huttusen edesottamuksille (=kirjasuositus). Siinähän ne kilsat sitten yksi toisensa jälkeen mukavasti taittuivat.

Kun kymppi tuli täyteen totesin heti, että vaikka juoksin itselle ihan hyvää vauhtia, en kyllä viimeistä pisaraa mimmistä irti ottanut. Jotta siihen olisin pystynyt, tarvittaisiin varmaan joku karjumaan vieressä, tai vähintäänkin numerolappu rintaan. Eli tunnustaudunko pessimistin lisäksi myös laiskiaiseksi? No, oli miten oli, loppuaika oli silti ihan jees, ja fiilikset erinomaiset. Tästä on hyvä jatkaa.