Tunnustetaan nyt tämäkin. En ole koskaan ollut tarpeeksi kiinnostunut venyttelystä lukuunottamatta pientä jaksoa joskus opiskeluaikana, kun ”lihashuolto” oli mitä parhain tekosyy selittämään Salatut Elämät -riippuvuuttani. Sama koskee joogaa. Jos ei tule hiki ja syke ei nouse – ei kiitos.
Lienee siis pieni ihme, että olen säästynyt pahemmilta vammoilta. Mutta kun jokin aika sitten tyttäreni haastamana yritin taivuttaa itseni alakoulun jumppatunneilta tuttuun siltaan (muistuttaen notkeudeltani lähinnä täytettyä puumaa) tai kun häilyvä kantapääkipu vihjaili plantaarifaskiitin mahdollisuudesta mietin, että venyttelemättömyys näillä vuosirenkailla on jo melko vastuutonta. Ehkäpä, jos fysioterapeutin viesti olisi tarpeeksi murskaava (esim. ”jos jatkat tätä rataa, niin parin vuoden päästä sun juoksut voi olla juostu”) löytäisin kipinän venyä säännöllisemmin. Mutta ei. Kaveri totesi vaan että ”kun kerran olet tähän saakka pärjännyt hyvin, tarvetta muutokselle ei periaatteessa ole”.
Ensikosketus liikkuvuusharjoitteluun
No, kun nyt joka tapauksessa tein ryhtiliikkeen juoksuharjoittelun suhteen, niin miksipä en yrittäisi skarpata treenien lomassa myös varikolla? Vaikutushan saattaisi olla parhaassa tapauksessa positiivinen! Pyysin Juoksuopiston Mikolta vinkkejä lihashuoltoon, ja sain linkin noin 12 minuutin liikkuvuustreeniin (=ilokseni tarpeeksi lyhyt etten kyllästy tai vetoa ajanpuutteeseen). Kun vielä tunnistin toisen klipissä jumppaavista kavereista JH Coachingin Jarnoksi (=kaverinsiskonkaveri), testasin klippiä saman tien.
Takki kääntyi lopulta häpeällisen helposti. Huomasin yllätyksekseni pitäväni jostain, joka liittyi kehon huoltoon, eikä ainoastaan sen ”rääkkäämiseen”. Flow-tyyppinen treeni eteni mukavana sarjana, ja kierrot ja kaaret tuntuivat hyvältä, eivät lainkaan tuskallisilta tai pitkästyttäviltä. Innostuin jopa hehkuttamaan fiiliksiä puolisolleni (hieman tietävää äänensävyä käyttäen): ”sulle nämä kyllä tekis kanssa tosi hyvää, kun sulla on tuo selkäkin aina niin jumissa”, ja seuraavana iltana hän yllättäen ilmaantui jumppamaton toiseen päähän – eikä sen jälkeen ole montaa harjoittetta väliin jättänyt.
Pari viikkoa tein päivittäin samaa 12 minuutin pätkää, mutta sitten mietin, että alkuinnostus muuttuisi todennäköisemmin rutiiniksi, jos hommaan saisi vähän vaihtelua. Sen suuremmin asiaa miettimättä kirjauduin Jarnon nettikurssille, ja nyt viikkoja on takana jo neljä. Siistiä. Ja mikä parasta, olen edelleen mukana.
Entäs se jooga?
Niin, olen nykyään myös löyhästi koukussa joogan. Tästä kiitos kuuluu työkaverilleni, jonka vastavuoroisesti yllytin lenkille. Hänellä on nyt takana jo muutama vitonen, ja minä vietän vapaaehtoisesti aikaa alaspäin katsovassa koirassa melkein joka torstai (vaikka vielä viime kesän Pyhän reissulla Kiertäjien joogajutut eivät vielä iskeneet). Nyt ihmettelen, miksi tätäkin hauskaa ja haastavaa hommaa piti vastustaa lähes parikymmentä vuotta? Ihminen, tai ainakin minä, olen kyllä päähänpinttymieni kanssa joskus melko outo otus.
Aika näyttää
Nyt on vielä liian aikaista hehkuttaa mitään mahdollisista hyödyistä tai muutoksista. En oikein edes tiedä mitä odottaa. Ehkäpä täytetty puuma taipuu muutaman kuukauden kuluttua edes hieman kaarevampaan siltaan. Tai sitten huomaan jotain ihan muuta. Tai en mitään. Mutta erästä vanhaa tuttuani lainaten, se on ainakin varmaa ettei ”siitä nyt ainakaan haittaa ole.” Lupaan palata tuloksiin myöhemmin!
Viimeisenä on ihan pakko heittää pieni haaste. Olisi tosi motivoivaa ja äärimmäisen hauskaa nähdä Instassa just sun siltakuva (#täytettypuumataipuu)!
Jokainen tsäänssi on mahdollisuus 