Puoli vuotta Juoksuopistoa!

Aloitin treenit Juoksuopiston henkilökohtaisessa valmennuksessa reilu puoli vuotta sitten (aloituksesta juttua täällä), kiikarissa kasa polkujuoksutapahtumia tänä kesänä. Nyt takana ovat Espoo Trail Run (14 km), Bodom Trail (21 km) ja NUTS Karhunkierros (34 km). Joka juoksusta jäi hyvä fiilis ja tulosluetteloon loppuajat, joihin olen tyytyväinen. Jo niiden perusteella voi todeta, että olen varmaan osannut noudattaa ohjeita ainakin joten kuten.

Kisafiiliksiä, Espoo x 2 + Kuusamo!

Miten homma on toiminut käytännössä? No, hirveän simppelisti. Joka viikko käydään Mikon kanssa läpi menneen viikon fiiliksiä ja tulevan aikataulut työmatkojen, lasten harrastusten ja muun suhteen. Paluupostissa saan sitten räätälöidyn viikko-ohjelman. Kaikki mahtuu (yleensä) johonkin väliin, eikä rönsyilylle ole tarvetta. Olen juossut hitaasti, nopeasti, tehnyt vetoja, loikkia, mäkeä ja punttia. Lisäksi käyn lähes viikottain joogassa, pyrin tekemään lyhyitä liikkuvuustreenejä mahdollisimman usein, ja pelaan silloin tällöin tennistä (ihan vaan koska se on hauska peli). Helppoa, hauskaa ja tehokasta. Ja sitäpaitsi, Mikko on aivan mainio tyyppi.

Entäs ne hyödyt?

Ihan ensin on pakko todeta strukturoidun treenin hyödyistä ne ilmeiset (= asiat, joista olin lukenut ja allekirjoitan täysin, mutta en oma-alotteisesti ole saanut aiemmin toteutettua). Minulle, joka on ennen tehnyt liian samanlaisia harjoituksia ja yleensä aivan liian kovaa, merkittävimmät opit ovat olleet rauhallisen pk-treenin tärkeys (nyt maltan jopa nauttia etanavauhdista) ja harjoittelun rytmittäminen / vaihtelevuus.

Mielestäni kuitenkin kiinnostavampia ovat ne kaksi vähemmän ilmeistä ( = asiat, joista olin lukenut ja aina erittäin vakuuttavasti todennut olevani täysin samaa mieltä, mutta joista kuitenkin ajattelin, etteivät ne jollain mystisellä tavalla koske minua), nimittäin 1) lihaskuntoharjoittelun merkitys ja 2) kokonaisrasituksen hallinnan tärkeys. Näistä hieman enemmän kahden seuraavan otsikon alla.

1. Ne perhanan pohkeet

Olen jo muutaman vuoden taiteillut lievien plantaarifaskiittioireiden kanssa, mutta niistä huolimatta pystynyt kuitenkin aina juoksemaan. Joskus alkuvuodesta kesken pk-lenkin oikea pohje kipeytyi yhtäkkiä juoksukelvottomaksi, ja pian kipu säteili ikävästi myös akillesjänteeseen. Onneksi olin kerrankin järkevä, ja marssin häntä koipien välissä heti fyssarille. Kuulin, että ongelman taustalla ovat liian heikot syvemmät pohjelihakset, joita vahvistamalla en ainoastaan pääsisi eroon kivuista, vaan kipittäisin mahdollisesti jopa vauhdikkaammin myös poluilla. Eli ei muuta kuin polvi koukussa (jotta treeni kohdistuu oikeaan lihakseen) pohkeita treenaamaan!

Ongelmana pohkeet. Mutta värikkäät sukat (tai säärystimet) on aika jees!

Hyvä. Olin (tietty) jo sitä ennen tehnyt kuuliaisesti ohjelmaan kuuluvat lihaskuntotreenit, mutta rehellisyyden nimissä pidin niitä ehkä kuitenkin lähinnä ”kivana vaihtelua tuovana lisäjuttuna”. Nyt voimaharjoittelun tärkeys kuitenkin kirkastui lähes kirjaimellisesti kantapään kautta. Ymmärrystä edesauttoivat myös coachin komppaus (”tästähän me ollaan kyllä puhuttu”) ja noin parin viikon juoksutauko, mikä tietenkin on aivan pahinta mitä voi olla (ja käy yleensä vähän turhan kalliiksi – ks. kuva alla). Onneksi pohje toipui melko nopsaan takaisin juoksukuntoon, ja lienee sanomattakin selvää, että voimatreeni alkoi siitä eteenpäin kiinnostaa ihan eri tavalla. Siistiä.

Perheen mimmien päivitetyt fillarit matkalla Ridemoresta kotiin

2. Enkö olekaan superihminen?

Lapset, työt, omat treenit, lasten ja puolison harrastukset, huushollaus, metatyö, mäyräkoira…

Ja.

Niin.

Edelleen.

Jossain vaiheessa huomasin, että syke alkoi hiipiä salakavalasti ylöspäin niin levossa kuin treenatessakin. Kyse ei voinut olla siitä, että harjoittelu olisi ollut liian rankkaa, lepuuttelin nimittäin juuri näihin aikoihin ärtynyttä pohjettani. Oliko vika sykemittarissa vai mitattavassa, vaiko kenties molemmissa? Tätä pohtiessani törmäsin Hesarissa juttuihin sekä alipalautumisesta että ylivireydestä. Lukiessa nauroin aika monen asian osuvan ja uppoavan yhdellä lukemisella: kun suorittamiseen taipuvainen henkilö (kuten minä) pyrkii tekemään arjen pyörremyrskyssä ihan kaiken ja tietenkin täysillä, niin kroppa ei vaan ehdi palautua, koska siihen ei yksinkertaisesti ole missään välissä aikaa. Kanootti kiitää jo koskessa tuhatta ja sataa, kun inkkarit grillaavat vielä rannalla hiillosmakkaraa.

Kun liputin havainnot Mikolle todettiin sulassa sovussa, että nyt voisi aloittaa pohkeen toipumisen jälkeen vähän rennommin, ettei homma mene oikeasti yli. Jäin kuitenkin miettimään, että joku tässä nyt mättää. Miksi liikunnan pitäisi olla se mistä tingitään, varsinkin kun saan siitä niin paljon energiaa? Pää siinä vaan sekoaa jos yrittää pakolla olla liikkumatta (toisin sanoen, minusta tulee vaan TODELLA ärsyttävä tyyppi). Lenkillä löytyvät yleensä sekä fokus että parhaat ideat. Treenin keventäminen on varmasti järkevää hetkellisesti, mutta totuuden nimissä se on aivan yhtä lyhytkestoinen ratkaisu kuin hiekkalinnan rakentaminen liian lähelle vesirajaa.

Elämä on. Aina ei voi välttyä täysosumalta (ennen ja jälkeen).

Tarvitsin siis jotain kestävämpää. Olin kuunnellut Aki Hintsan Voittamisen anatomian jo aikaa sitten, mutta elämän optimointi maksimoinnin sijaan oli nimenomaan yksi niistä asioista, joista on äärimmäisen helppo olla samaa mieltä, mutta voi elämä sitä peiliin katsomisen vaikeutta! Mutta. Jos on lusikalla annettu (kuten esim. 24 h vuorokaudessa) ei voi kauhalla ottaa, vaikka omasta jaksamisestaan kuvittelisi mitä. Myös Matthew Walkerin Miksi nukumme? toi sopivan tieteellisellä otteellaan tuoretta kulmaa pohdintaan.

Pitkästä ja monivaiheisesta tarinasta lyhyt, mutta kun aloin lopulta OIKEASTI seurata kokonaisrasitusta, unta, palautumista sekä kaiken tämän merkitystä treenien ja elämän sujumiseen ylipäätään, huomasin omakohtaisesti, että piru vie, asioiden välillä todellakin on vahva yhteys. Vähitellen optimointiprojektin myötä moni kokonaisuuden kannalta keskeinen asia loksahti kohdalleen tervehenkiseen perspektiiviin, ja sykkeetkin palautuivat pikkuhiljaa salonkikelpoiselle tasolle. Löysemmät ranteet, matalampi rima, asioiden tekemättä jättäminen ja ajoittainen tyhjyyteen tuijottaminen ovat asioita joiden nimeen nykyään vannon entisen joka rintamalla kiihkoilun sijaan. Kun kokonaisrasitus pysyy paremmin kontrollissa (ainakin suurimman osan aikaa), ihan kaikki on mukavampaa.

Joskus treenataan Herra Pyörremyrskyn kanssa yhdessä, kumpikin tyylillään.

Entä kehitys juoksun suhteen? En rehellisesti sanottuna ole edes kauheasti vertaillut, mutta veikkaan että vauhti on aiempia vuosia jonkin verran parempaa. Tekemistä toki on, ja paljon. Esimerkiksi Cooperin tuloksen pitäisi kaiken järjen mukaan kuntoon nähden olla parempi, suoritustehoja kaivataan siis lisää. Kantapäät oireilevat silloin tällöin edelleen, eli pohkeet kaipaavat vieläkin lisää voimaa, ja juoksutekniikkaakin voisi ehkä katsoa vähän tarkemmalla silmällä. Energiatankkaus tökkii ihan joka kisassa, eli tämänkin suhteen tarvitaan lisää kokeiluja ja totuttelua. Mutta, päivä ja palanen kerrallaan, kyllä se siitä.

On itse asiassa melko siistiä, kun miettii homman sitä kautta, ettei tämän projektin tarvitsekaan valmistua. Elämäntilanne ja iän myötä karttuneet fysiologiset realiteetit pitävät huolen siitä, ettei suhtautuminen juoksuun voi olla kuolemanvakavaa (kuten se meillä suorittajilla usein tahtoo olla), ja sen vuoksi liikkuva maali on ihan jees. Mahdollisten mutta silti hieman haastavien mikrotavoitteiden saavuttaminen ruokkii sopivasti hyvää kokonaisfiilistä, ei ainoastaan juoksun vaan ihan koko olemisen suhteen. Ja kuin varkain sitä taas huomaa, että on pystynyt johonkin minkä aiemmin on kuvitellut mahdottomaksi. Kaiken kaikkiaan, olen äärimmäisen tyytyväinen huomatessani, että mikä alkoi ”vain” strukturoituna treenaamisena, sai minut vetämään yhteen jo aiemmin pohdinnassa olleita lankoja mutta ennen kaikkea tekemän kokonaishyvinvointia edistäviä muutoksia, jotka todennäköisesti jäävät ainakin jossain määrin pysyviksi (pessimisti ei pety).

Juoksulenkin jälkeen Laguna Beachilla (kuvat: @olga.toppaus)

Eli siis, juoksun suhteen taidan pitäytyä ohjelmoidussa harjoittelussa jatkossakin. Seuraavaksi matka jatkuu Aulanko Tower Trailin kautta Tunturipuolikkaalle ja Vaarojen Maratonille, mutta niitä ennen huomenna on vuorossa hieman erilainen pk-treeni: mennään nimittäin nysien kanssa ottamaan haltuun Duudson Park, mikä käytännössä tarkoittaa vähintään puolta päivää päätöntä riehumista trampoliineillä, superlonmeressä ja ninjaradalla. Ou jeah!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: