Heti aamulla Espoosta startatessa oli sellainen aavistus, että päivästä saattaa tulla ”erityinen”. Kaikki oli jotenkin vähän niin ja näin. Vaikka joitakin viikkoja sitten kirjoitin blogiin mieli kirkkaana kokonaisrasituksen hallinnan tärkeydestä, pakka pääsi kuin varkain leviämään täysin lomaa edeltävien työviikkojen aikana. Pakko myöntää, että aamulla autoon rojahtaessani olin jo valmiiksi melko loppuun niistetty sekä pään että kropan suhteen. Myös kantapää oireili taas, ja aamulla herässä kurkku oli aavistuksen arka. Toisin sanoen, ei varmasti olisi ollut huono päätös vaikka peukuttaa leikki jo parkkipaikalla.
Seuraavan kerran mietin samaa, kun vedin kisapaikalla kengät repusta ja totesin tyynesti Speedgoatien pohjallisten unohtuneen kotiin saunan lauteille kuivumaan. Onneksi jalassa matkakenkinä oli Hokan Bondit, joiden pohjalliset mahtuivat Speedgoatien sisään vaatien vain jonkin verran survomista.
Kun vielä säädin varusteiden kanssa, viereisessä pöydässä istunut mimmi tuli juttelemaan. Kävi ilmi, että oikeastaan melkein tunnemme toisemme. Merja asuu Oulussa ja tuntee KöKin porukkaa, koska kuten moni Kiertäjä, myös hän on hiihtohistorialla varustettu entinen oulunsalolainen. Juoksujuoruilun myötä yhteinen aaltopituus löytyi heti. Siinä tutustuessa tehtiin yhdessä pikku verryttelyt rantasaunalle, koska siellä vessajono oli huomattavasti lyhyempi kuin lähtöalueella.
Merja ykkösryhmässä, minä kakkosessa. Toivotettiin toisillemme onnea matkaan, ja jäin odottelemaan oman ryhmän starttia. Kun juoksijoiden tekemän aallon jälkeen päästiin matkaan, kuulostelin päivän fiiliksiä. Tavallisesti vähintään ensimmäiset viisi kilsaa hujahtavat ohi starttieuforiassa, ja energiaa tuntuu olevan ihan mihin vaan. Nyt alkukiidosta ei ollut tietoakaan. Ja kun reitti lähti hyvin pian alun jälkeen ensimmäiseen nousuun, jähmeys lisääntyi entisestään pohkeiden kirkuessa yhteistyöhaluttomuuttaan. Kamalaa. Matkaa oli taitettu ehkä kilsa, ja olin jo aivan valmis kiipeämään raatobussin kyytiin.
Noin neljän kilsan kohdalla fiilikset olivat jo lähes absurdit. Minua nukutti. Koomaa vastaan taistellessani tiesin varmuudella, että edessä oli elämäni pisimmät 18 kilsaa. Harkitsin moneen kertaan lyhyempää reittiä, jolle pystyisi luikahtamaan noin 7 km kohdalla. Mutta koska tiesin, että jos juoksisin 22 km reitin maaliin saakka, saisin kahden suoritetun NUTS Trail Tourin osakilpailun suorittamisen jälkeen Buff-huivin. Ja saatte vapaasti nauraa, mutta se tieto sai minut lopulta pysymään pidemmällä reitillä. Oman mieleni outoa logiikkaa hiljaisesti kiroillen päätin siis vaikka ryömiä reitin maaliin.
Homma ei ankean alun jälkeen muuksi muuttunut. Lisäksi paarmoja oli kaikkialla. Kantapään takia en oikein voinut antaa mennä täysillä alamäissä. Toisaalta ylämäkiä en jaksanut juosta juuri lainkaan, vaan rahjustin niitä ylös etanavauhtia. Noin 14 kilsan kohdalla akut olivat jo täysin tyhjät, ja puhisin jaksamattomuuden tuskaani minut ohittavalle Antille (#46), joka totesi että ”sulla taitaa olla energiat aivan loppu” ja vippasi vauhdissa pussin simpanssikarkkeja. Ihana mies! Voin kertoa, että harvoin mikään on maistunut niin hyvältä. En voi sanoa, että olisin lisäenergian avulla löytänyt kadotetun turbovaihteen, mutta kanssakilpailijan ystävällisyyden ansiosta vältyin sentään maaliin ryömimiseltä.
Olen varmaan harvoin muistuttanut niin paljon zombieta, ja varmaan siksi moni kanssakilpailija varmistikin ystävällisesti, olenko ok. Yleisö ja toimitsijat tekivät myös parhaansa auttaakseen uupuneen juoksijan maaliin. Erityisesti – kiitos teille ”Lippupojat” (kaksi nuorta miestä Suomen lipun kanssa), hyvästä huumorista ja mahtavasta tsempistä. Ja kiitos toimitsijat (nainen ja mies) noin 2.5 ja 2 km ennen maalia, teidän kannustuksestanne oli isompi apu kuin ikinä arvaattekaan.
Ja lopulta, ikuisuudelta tuntuvien ja ah niin hitaasti täyttyvien kilometrien jälkeen pääsin maaliin, kantapää tulessa, pari varpaankynttä mustana ja naama valkoisena. Maaliviivan ylitin lähinnä helpottuneena. Vaikka oma juoksu tuntui kuin olisi kiskonut purkkaa tukasta, niin silti lopputulos oli ihan ok (aika 2:31 ja sijoitus 32/130).
Kotia kohti ajellessa lähinnä nauratti – sekä oma hölmöily valmistautumisessa että se, miten nämä jutut pitää AINA sisäistää kantapään kautta (vaikka aivotkin on ihmiselle annettu). Aulangon tapahtuman poikkeuksellisen positiivisen ja kannustavan ilmapiirin inspiroimana päätin kuitenkin jo siinä ajellessa, että ensi vuonna tulen aivan varmasti takaisin nauttimaan upeasta reitistä paremmin valmistautuneena, enkä epätoivoisesti loman tarpeessa olevana rahjuksena. Kiitos siis Aulanko, vetäydyn nyt nuolemaan haavojani, mutta ensi vuonna nähdään taas!
(Fred DeVito)
Jokainen tsäänssi on mahdollisuus 