Kantapään kautta

Miltä tuntuu olla 40+ juoksuharrastaja, ja joutua pitkittyvälle telakalle kroonisen jalkavaivan vuoksi? Varsinkin kun romahdus tapahtuu vain vähän sen jälkeen, kun olet ensimmäistä kertaa elämässäsi kuvitellut treenaavasi vähän fiksummin? Entä kun kisa toisensa jälkeen jää väliin, ja juoksemisen sijaan joutuu tyytymään kannustushommiin? Tai kun viimein pääset hissukseen kokeilemaan, ja toteat että ennen niin kevyt askel on muisto vain, ja eteneminen tauon jälkeen on verrattavissa lähinnä purkan tukasta kiskomiseen?

No, omalla kohdallani kaikki alkoi epämääräisenä kantapääkipuiluna, josta jossain vaiheessa jo tänne blogiin kirjoitinkin. Oireet tulivat ja menivät, mutta en tietenkään heti suhtautunut niihin tarpeeksi vakavasti. Vasta viime kesän Aulanko Tower Trailin romahduksen jälkeen totesin, ettei näin pitkälle viedyssä itsensä pettämisessä ole järjen häivääkään. Oli pakko katsoa totuutta – eli juoksutaukoa – suoraan silmiin.

Samassa tunnekuohussa Aulagolta kotiin ajellessa otin kriisipuhelun Juoksuopiston Mikolle, joka on tehnyt minulle treeniohelmia joulukuusta 2018 lähtien. Minä enimmäkseen vauhkosin, ja Mikko lähinnä kuunteli. Taisin jo ehdottaa, että Mikko etsisi itselleen terveempiä valmennettavia, mutta lopulta todettiin yhteistuumin, että ehkä kaikki toivo ei ole täysin menetetty.

Raajarikolle stailatun treeniohjelman lisäksi ryhdyin ramppaamaan fyssarilla lähes viikottain. Ensin keskityttiin kivun kontrollointiin. Vähitellen tilanne parani hieman, ja aloin varovaisesti innostua – ehkä pääsisin vielä Tunturipuolikkaalle elokuussa. No, en päässyt. Enkä moneen muuhunkaan kisaan, koko loppukesänä, saatikka syksyllä. Tuntui, etten hetkeen tehnyt mitään muuta kuin peruin osallistumisia, kiroilin totutellessani nauttimaan voimatreeneistä ja maastopyöräilystä, sekä odotin tietenkin salaa ihmettä.

Lopulta olin TÄYSIN juoksematta kokonaista kaksi kuukautta ja 12 vuorokautta. Näin jälkeenpäin se ei kuulosta mitenkään mahdottomalta, mutta aikanaan jokainen päivä tuntui samalta kuin päivät synnytystä odottaessa lasketun ajan jälkeen. Kyseinen juoksutauko ei tietenkään ollut elämäni ensimmäinen eikä pisin, mutta siinä missä nuorempana tauon ajatteli aina olevan tilapäinen ja ennen kaikkea oma valinta, nyt telakka-aikaa leimasi kalvava epävarmuus. Kun kerran ”parasta ennen” päivä lienee ohitettu, kestävätkö kintut entistä menoa kunnolla enää koskaan?

Kun sitten tuskaisen pitkältä tuntuneen ajan jälkeen pääsin taas varovasti tunnustelemaan radalle paluuta, fiilis oli kaikkea muuta kuin euforinen. Tuntuma juoksuun oli täysin hukassa. Jalka oli parempi, mutta tuntemuksia edelleen, joten luottamus sen kestoon oli nollassa. Se väsyi, takapakkia tuli, ja jotkut päivät olivat kerrassaan surkeita. Vaihdoin Vaarojen Maratonin matkan nelikakkoselta sprinttiin, joka sekin tuntui totaaliselta tervanjuonnilta. Onneksi Vaaroilla seurana oli sentään tiimikavereita, joiden imussa ei yksinkertaisesti kehdannut jättää hommaa kesken.

Tässä vaiheessa kuulin, että Helsingin Fysioterapiaklinikalla vastaanottoaan pitävä Jukka Kangas oli saanut erinomaista palautetta samankaltaisten ongelmien hoidosta. Ajattelin, ettei se ota jos ei annakaan, ja kenties hyvällä tuurilla saattaisi selvitä syykin, miksi vaiva ei pitkällisistä toimenpiteistä huolimatta ollut täysin suostunut taittumaan. Ja kappas, selvisihän se: jos nilkka ei liiku ja luut on vinksallaan, niin ei ole ihme ettei jalat toimi. Ja mikä parasta, asialle pystyi tekemään jotain. Tämän lisäksi toinen käsittämättömän hieno uutinen oli, että juoksutreenejä sai jatkaa siinä määrin kun homma hyvältä tuntui. Jee.

Seuraavat kuukaudet mentiin edelleen herkällä korvalla tunnustellen. Mikko mitoitti juoksun määrän ja intensiteetin, sekä muut treenit sen mukaan, mitä jalka tuntui milloinkin kestävän. Pikkuhiljaa pystyin pidentämään lenkkejä, ja tuntemukset alkoivat pysyä kontrollissa koko ajan paremmin. Yhtäkkiä huomasin kaksi asiaa: 1) ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla ei ollut viikottaisen juttutuokiomme aikana mitään jalkaan liittyvää valittamista ja 2) tammikuussa oli treenikilsoja kertynyt kuin varkain 200 metria vaille 200. Aivan H. U. I. K. E. E. T. A.

Nyt, aika lailla tasan vuosi sen jälkeen kun ongelmat alun perin alkoivat, olen iloinen jokaisesta kivuttomasta kilometristä. Läksyni oppineena olen kuitenkin realisti. Jotta vastaava tilanne ei toistu, haluan pitää kiinni harjoittelun suunnitelmallisuudesta ja monipuolisuudesta. Aion myös jatkaa säännöllisiä fyssarikäyntejä, jotta kropan toiminnan virheet saadaan jatkossa kiinni mahdollisimman aikaisin, ennen kuin niistä muodostuu tällaisia pitkäkestoisia, sitkeitä peikkoja. Niinhän se vaan on, että itteensä pitää investoida, jos haluaa koneiston säilyvän käyttökelpoisena mahdollisimman pitkään.

Mutta hienointa on se, että katse on pikku hiljaa kääntynyt kipeästä kantapäästä tulevaan. Askel kevenee pikkuhiljaa. Kesällä on tarkoitus fiilistellä maaliin saakka Nuts Ylläs Pallaksen 58 km ja ehkä ihan pari muutakin kisaa. Mahdollisesti jopa edustaa tiimiä Venlojen Viestissä (vaikken suunnistaa osaa ollenkaan). Ja aloittaa rakentamaan yhtä taloa.

Aika jees. Kaikki on just nyt hyvin.