Koska aina pitää olla viritteillä jotain hauskaa ja haasteellista, niin olkoon se sitten tänä vuonna NUTS Ylläs-Pallaksen Hetta-Pallas reitti, jolla pituutta on 66 km. Tähän mennessä pisin juoksemani matka on 44 km viime kesänä Nuuksiossa, joten tekemistä on vielä jonkin verran, jotta saan reissun hyvillä mielin ja mitään hajottamatta nykäistyä maaliin.
Alun perin ajatuksena oli juosta Hetta-Pallas väli jo viime vuonna, kun se oli vielä noin 55 km pituinen. Pandemian vuoksi NUTS-tapahtuma siirtyi tälle vuodelle, ja samalla reittimuutoksen vuoksi bonuskilsoja tuli päälle reilu kymppi. Mikäs siinä, nyt pääsee kipittämään tunturissa kerralla koko rahan edestä.
En oikein osaa sanoa odotanko heinäkuun alkua innolla vai kauhulla. Mutta, jos ei mitään yritä niin onnistumisen mahdollisuus on tasan 0%, ja siitä lähdetään että tällainen päätös on nyt tehty. Ja jotta en keksi jotain kunniatonta tekosyytä luistaa koko hommasta, ajattelin silloin tällöin jakaa täällä mietteitä edistymisestä ja haasteista, varmasta paniikista ja toivottavasti lopulta henkilökohtaisesta onnistumisesta.
Jos lähtökohtia mietitään, niin homma voi kääntyä mihin suuntaan vaan. Vaihtelevaa juoksutaustaa minulla on jo yli 30 vuotta (kääk!), joten suhteellisen vahva, joskin ”sopivasti” keski-ikäistynyt pohja on jo olemassa. Toisaalta, olen viime vuodet taistellut nilkkojen puutteellisesta liikkuvuudesta aiheutuneiden hidasteiden kanssa, eikä kroppa ole sallinut juoksua sillä intensiteetillä kuin mieli olisi ehkä ajoittain haaveillut. Eikä elämä tietenkään pyöri ainoastaan juoksun ympärillä, vaan yhtälön perheen, työn ja treenien kesken on toimittava, jotta kenenkään pää ei hajoa ja tiimihenki säilyy kotonakin.
Onneksi elämässäni on kolme tyyppiä, joihin joskus viittaan humoristisesti ”liikkuvan elämäni miehinä” – Pekka (Oy Perhe Ab:n toinen äänioikeutettu osakas, ja se varsinainen ”elämäni mies”), Mikko (Juoksuopisto) ja Jukka (Helsingin Fysioterapiaklinikka). Olen tullut siihen tulokseen, että me tavoitteelliset harrastajat tarvitsemme ja todellakin hyödymme ammattiavusta, enkä kuvittelekaan pärjääväni ilman kyseisen kolmikon (logistista/valmennuksellista/korjaavaa) tukea. Kiitos heille jo etukäteen, kävi miten kävi.
Ja sitten ovat tietty nämä KöKin upeat naiset, joilta kannustusta ja tukea löytyy enemmän kuin pienestä kylästä. Ainakin yksi heistä lähtee ensi kesänä samalle reissulle (jee!), ja muut ovat – kuten tavallista – vähintäänkin 100% hengessä mukana. He jaksavat loputtomiin kuunnella, analysoida, tai olla jotakin mieltä asiasta kuin asiasta. Meidän porukassa on se mainio juttu, että jokainen tavoite on tiimin mielestä järkevä ja isommankin vaivan arvoinen – riittää, kun se omasta mielestä passaa just itselle. Harmillisesti treenaamaan en näiden supernaisten kanssa pääse välimatkojen vuoksi kuin satunnaisesti, mutta ovatpa nuo hetket sitten niitä erityisen hohdokkaita ja mieleenpainuvia.
No niin, nyt se on sitten virallista. Enää ei tarvitse muuta kuin juosta.
Jokainen tsäänssi on mahdollisuus 
Vastaa