Laihdutusbingoa

Eilen, Älä laihduta -päivän iltana Anu jakoi KöKin Whatsapp-ryhmässä Syömishäiriöliiton laihdutuskulttuuri näkyväksi -bingon ja kysyi muilta: ”Tuleeko teillä punainen bingolappu? Kyllä tässä tuntee epäonnistuneensa ihmisenä.”

Ei kestä kauaa että esimerkin siivittämänä moni muukin jakaa oman lappunsa. Montaa kohtaa ei kellään ole jäänyt raksimatta. Joku toteaa yksikantaan, että paras vaan kun rastittaa kaikki.

Kuin itsestään, keskustelu kääntyy hormonitoimintaan. Hormoneilta puuttuu logiikka. Koskaan ei tiedä miksi ja milloin turvottaa. Ja Katin toteamuksessa, että usein aamusta on vallan simpsakka olo, mutta illasta tuntuu läskiltä.

Seuraavaksi bingossa mainitaan esimerkiksi elämäntapamuutos (Merja), valehteleva puntari (Virve), turvottavat e-pillerit (Minna), laihduttamisen harkinta (Niina).

Onneksi joku (Kirsi) puhuu välissä järkeäkin. Miten suhtautuminen omaan kehoon on muuttunut positiivisemmaksi iän myötä. Ja mihin kaikkeen oma keho pystyy (juoksu, kävely, pyöräily, hiihto), riippumatta siitä miltä se näyttää. Huikeaa.

Tarinoita jaetaan. On hämmentävän yleistä, miten moni on kuullut huomautuksia painostaan. Esimerkiksi: ”Kun pudotat viisi kiloa, niin kulkee ylämäissä kovempaa.” Vielä hämmentävämpää on, miten paljon ensikäden todistusaineistoa pystymme keskusteluketjuun kokoamaan lasten painoon kohdistuvasta arvostelusta. Miksi nuorille urheilijoille ylipäätään puhutaan painosta? Miksei mieluummin kysytä miten treeni kulkee, miltä liike tuntuu, tai miten koulussa ja kotona menee? Jos urheilussa kehittyy, niin mitä väliä on muutamalla kilolla?

Sitten joku toteaa, että tästä pitäisi kirjoittaa jotain blogiin.

Kahdeksan tavallista, hyväkuntoista, hauskaa, fiksua ja mukiinmenevän näköistä naista, joilla urheilu luistaa ja kotiasiat ovat niin tolkulla tolalla, kuin nyt ne nyt meillä taviksilla yleensä ovat. Keskimääräisesti tiimin itsetuntokin lienee ihan asiallista tasoa. Ollaan tyytyväisiä omaan tekemiseen, kroppaan, painoon. Ei koeta olevamme laihduttajia eikä kaloreiden kyttääjiä.

Mutta silti – miksi ihmeessä punakynä sitten viuhuu bingossa niin kiivaasti? Vaikuttaa siltä, että alhaisen painon ihannointi ja laihduttaminen ovat takertuneet johonkin niin syvälle nykyihmisen aivorunkoon, että vielä 40+ iässä ajatus vain vaanii tilaisuutta alleviivata, että kaikki muut näyttävät TODELLA laihoilta uimapuvuissaan, kun taas itsellä saumat kiristävät ja puristavat milloin mistäkin.

Somekelpoinen lopetus tekstille olisi tietenkin se, että kohottautuisimme kaikessa kehopositiivisuudessamme höyhenenkevyesti asian yläpuolelle. Kyllä, näin oli joskus nuorena, mutta ei enää. Muutama lennokas elämänohje oman kehon arvostamisesta ja siinä se: ”Me ollaan niin mahtavia just tällaisina kuin ollaan!” Mutta totuus on, että lennokkaiden hetkien lisäksi on myös liian paljon niitä hetkiä, jolloin meidän jokaisen arvomaailmaa, osaamista ja persoonaa arvioidaan vain ja ainoastaan painon ja ihannepainon välisen erotuksen perusteella. Sekä niitä hetkiä, kun syyllistymme asenteellisuuteen itse, kohdistaen arvostelun joko toisiin tai itseemme.

Olisi hienoa ymmärtää, mitä asenteellisuuden kitkeminen vaatii. Mutta ollaan me KöKiläiset ylpeitä siitä, että otettiin se kuuluisa seuraava askel. Nostettiin kissa yhdessä pöydälle ja puhuttiin asiasta avoimesti. Se, mitä tapahtuu huomenna on huomisesta, ei kiloista kiinni.